Toisinaan hallitsijoilta katosi suhteellisuudentaju ja terve järki. Väärennetty raha ei tietenkään lisää todellisten hyödykkeiden määrää, joten väärentäjän voitto on muiden tappio. Ylimääräinen ostovoima johtaa hintojen nousuun ilman vastaavaa reaalitulojen lisäystä. Jos rahan arvon alentuminen karkaa käsistä, syntyy kierre, jota kutsutaan hyperinflaatioksi : hinnat nousevat nousemistaan, eikä kukaan halua pitää heikkenevää rahaa hyppysissään, vaan ostavat sillä mitä tahansa arvonsa säilyttävää, kuten erilaisia kestohyödykkeitä.
Täten hyperinflaation kuristus voimistuu entisestään.
Hyperinflaatio ei ole teoreettinen idea, vaan sellaisia tunnetaan lukuisia ihmiskunnan historiassa. Arvostetun taloushistorioitsijan Rondo Cameronin mukaan hyperinflaatio oli keskeisiä syitä Rooman valtakunnan romahdukseen. Laaja valtakunta edellytti valtavia verotuloja sotaväen palkkaamiseen, jota tarvittiin muun muassa jatkuvasti rajoja koetelleiden germaanikansojen hillitsemiseen. Huono hallinto tuhlasi varoja ja pakotti keisareita heikentämään rahan arvoa yhä enemmän, jotta valtion budjetti kestäisi. Rahan arvoa alennettiin niin nopealla tahdilla, että lopulta sotilaatkin alkoivat kapinoida ja kieltäytyä ottamasta maksua vastaan keisarin virallisessa rahassa. Vuoteen 270 jKr. mennessä "hopeadenariuksessa" oli vain n. 0,02 % oikeaa hopeaa.
Rooman lyhytnäköinen rahapolitiikka oli jälkiviisauden valossa erityisen epäonnistunutta. Inflaatiota yritettiin hillitä järjettömällä hintojen ja ammattikuntien sääntelyllä. Se johti pattitilanteeseen, jossa useimpien ei enää ollut kannattavaa työskennellä tai tehdä kauppaa. Reaalituotanto romahti ja verotulot putosivat entisestään. Rooma oli pian kypsä saalis germaanivalloittajille.
Viime aikoina on koettu vielä hurjempia hyperinflaatioita. Tunnetuin tapaus on Weimarin Saksa 1920-luvulla. 1. maailmansodan voittajien sotakorvausvaatimukset olivat epäoikeudenmukaisia ja tietoisesti niin korkeita, että Saksan oli reaalisesit mahdotonta maksaa niitä. Hallitus turvautui epätoivoiseen ratkaisuun, tietäen että se tulisi tuhoamaan ja lamauttamaan maan talouden.
Saksan keskuspankki painoi rahaa velkojen maksamiseksi niin tolkuttomalla tahdilla, että inflaatio karkasi nopeasti käsistä, kunnes hyperinflaation loppuvaiheessa hinnat tuplaantuivat kerran joka 49 tunnissa. Vanhoissa lehtikuvissa setelitukkoja poltetaan takkatulessa ja lapset kasaavat niistä linnoituksia.
Aivan tällä hetkellä on hyperinflaatio meneillään Mugaben totalitaarisessa Zimbabwessa. Vuonna 2007 hintojen vuosinousu ylitti 1.000.000 prosenttia. Vallankahvassa kitkuttava Mugabe syyttää ongelmista ahneita kauppiaita - aivan samoin kuin Rooman keisari Diocletianus teki 1700 vuotta aiemmin. Järjetön politiikka tuhoaa maan taloutta yhä pahemmin ja pahemmin.
Weimarin ja Mugaben äkilliset hyperinflaatiot eivät olisi mahdollisia aidon hyödykerahan - kullan ja hopean - oloissa. Ne edellyttävät paperirahaa, jota valtio voi painaa ilman mitään rajaa. Sen historiaa tunnetaan yllättävän huonosti.
Paperiraha ei ole valtioiden keksintö. Verottajien lisäksi on toinen ammattikunta, johon moni yhteiskunta on suhtautunut epäluuloisesti, nimittäin pankkiirit. Kiistanalainen maine johtunee osittain yleisestä kateudesta. Mutta on sille parempiakin perusteita.
Eivät kaikki pankkiirit toki huijaa, varsinkaan tietoisesti. Mutta pankkipalvelujen historia ei kestä täyttä päivänvaloa. Yhä tänäkin päivänä on monelle yllätys, etteivät heidän säästönsä odota pankin holveissa. Jos edes 10% tilinomistajista vaatisi rahojaan kerralla takaisin, syntyisi suuri kriisi. Ei tosin konkurssi, vaan valtion ja keskuspankin väliintulo - viimekädessä kansalaisten verovaroin.
Oskari Juurikkala
Päätoimittaja, Kultainfo.com
050 535 1844
22.2.2008